Lapsettoman ruuhkavuodet

. 10/19/2017 .

Lapsettomana nuorena naisena kadehdin vanhempia, etenkin teräsmutseja. Siinä on yksi ihmisryhmä, jotka osaavat aikatauluttaa kuin viidennen sukupolven sihteerit ja muuttaa sekunnit tunneiksi käskystä. Ruuhkavuosina hoidetaan lapset, rakennusprokkikset, ura, isot lainat ja läheisten loputtomat toiveet pikku-Maisan ristiäisistä rippikouluun.

Ja tässä mä istun perseelläni, syömässä suklaata ja potemassa huonoa omatuntoa siitä, etten saanut tänään(kään) mitään aikaiseksi.


Mihin helvettiin aika katoaa? Oikeesti. En voi olla ainoa kaksnelivuotias, jonka tiimalasissa on jotain vikaa. Astuessani kotiin pitkän työpäivän jälkeen pitäisi löytää aikaa opiskelulle, harrastuksille, perheelle, frendeille JA ylläpitää peruselintoimintoja syömällä, nukkumalla, sekä siistiytymällä edes joskus. En edes selviä enää neljän tunnin yöunilla, kuten silloin amiksen kulta-aikaan, virkeänä nuorena. Sitähän tuntee ittensä ihan 80-vuotiaaksi kissamummoksi, kun töiden jälkeen tekee mieli vaan neuloa villatakkia katti jaloissa ja hörppiä viiniä pahimpina hetkinä, laittaa tekarit lasiin ja mennä nukkumaan.

Mulle valehdeltiin aikuisuudesta. Tai sitä mielikuvaa ainakin romantisoitiin vahvasti. Muistan penskana ajatelleeni, että hemmetti, aikuisena mä vaan käyn töissä ja pelaan! Kukaan ei voisi vaihtaa wifin salasanaa tai vetää töpseliä irti seinästä. Ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, että elämä on muutakin kuin töissäkäyntiä ja vapaa-aikaa. Tai siis on, mutta vapaa-aikabingossa ei voita ihan niin usein kuin toivoisi. Lopputuloksena saat vain sikiöasennossa parkuvan itsesi kaikkine kivoine asioineen levällään ympärillä kuin taaperon legot. Pistää melkeinpä vihaksi.

Ajattelin, että saan lisäaikaa arkeeni lopettamalla norkoilun ja aikatauluttamalla iltapäiväni. Mulla olisi viisi tuntia tehokasta aikaa kaikelle nypläämiselle, se pitäisi vain siivuttaa oikein, niin aikaa riittäisi kaikelle. VÄÄRIN! Se oli niin ”liian hyvää ollakseen totta”-suunnitelma, että hyvällä tuurilla kuuli itse Hra. Ajan hykertelevän selän takana. Jostain on aina nipistettävä, se on valitettava totuus. Ja sekös ahdistaa, kun ei oikeastaan haluaisi nipistää niistä kivoista jutuista. Vapaaehtoinen työttömyys alkaa kieltämättä kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta epätoivon keskellä.


Tai sitten mä olen vain aikaansaamaton vätys, joka ei osaa ottaa Näin aikataulutat elämäsi vessakäynteihin asti-mielikuvituskirjasta oppia. Ehkä vika onkin mussa, eikä kaikessa muussa. Myönnetään, vaikka se tuntuukin häviöltä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa kun langat eivät ole enää käsissä ja vaikka kyseessä onkin niin mitätön asia kuin vapaa-ajan tasapainottaminen, niin kyllähän se vähän pelottaa. Vielä enemmän pelottaa se, etten tiedä miten pääsen ulos omasta sokkelostani. Itseni niskasta kiinniottamisen sijasta tyydyn vain murjottamaan vapaa-ajan vähyydestä. 

Huijaisin, jos sanoisin, että mä olen yrittänyt kaikkea. En ole tähän mennessä vähentänyt yhtään kuormaani, koska tunnetusti minähän en tingi mistään! En voi myöskään lopettaa suihkussa käyntiä, syömistä tai nukkumista, noh, ymmärtänette miksi. On yritetty aikatauluttamista, norkoilemattomuutta, multitaskingia ja koneellista suorittamista, kaikki samalla lopputuloksella. Onko homma nyt ihan oikeasti niin, että jostain on luovuttava? Miten te oman elämänne boss ladyt teette sen kaiken?!

Onko sellaista kuin lapsettoman ruuhkavuodet? Ovatko nämä ne etkot ja kuka helvetti kutsui mut näihin pirskeisiin? Ai niin, mä itte. Helkkari!

Lapsettomana nuorena naisena kadehdin vanhempia, etenkin teräsmutseja. Siinä on yksi ihmisryhmä, jotka osaavat aikatauluttaa kuin viidennen sukupolven sihteerit ja muuttaa sekunnit tunneiksi käskystä. Ruuhkavuosina hoidetaan lapset, rakennusprokkikset, ura, isot lainat ja läheisten loputtomat toiveet pikku-Maisan ristiäisistä rippikouluun.

Ja tässä mä istun perseelläni, syömässä suklaata ja potemassa huonoa omatuntoa siitä, etten saanut tänään(kään) mitään aikaiseksi.


Mihin helvettiin aika katoaa? Oikeesti. En voi olla ainoa kaksnelivuotias, jonka tiimalasissa on jotain vikaa. Astuessani kotiin pitkän työpäivän jälkeen pitäisi löytää aikaa opiskelulle, harrastuksille, perheelle, frendeille JA ylläpitää peruselintoimintoja syömällä, nukkumalla, sekä siistiytymällä edes joskus. En edes selviä enää neljän tunnin yöunilla, kuten silloin amiksen kulta-aikaan, virkeänä nuorena. Sitähän tuntee ittensä ihan 80-vuotiaaksi kissamummoksi, kun töiden jälkeen tekee mieli vaan neuloa villatakkia katti jaloissa ja hörppiä viiniä pahimpina hetkinä, laittaa tekarit lasiin ja mennä nukkumaan.

Mulle valehdeltiin aikuisuudesta. Tai sitä mielikuvaa ainakin romantisoitiin vahvasti. Muistan penskana ajatelleeni, että hemmetti, aikuisena mä vaan käyn töissä ja pelaan! Kukaan ei voisi vaihtaa wifin salasanaa tai vetää töpseliä irti seinästä. Ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, että elämä on muutakin kuin töissäkäyntiä ja vapaa-aikaa. Tai siis on, mutta vapaa-aikabingossa ei voita ihan niin usein kuin toivoisi. Lopputuloksena saat vain sikiöasennossa parkuvan itsesi kaikkine kivoine asioineen levällään ympärillä kuin taaperon legot. Pistää melkeinpä vihaksi.

Ajattelin, että saan lisäaikaa arkeeni lopettamalla norkoilun ja aikatauluttamalla iltapäiväni. Mulla olisi viisi tuntia tehokasta aikaa kaikelle nypläämiselle, se pitäisi vain siivuttaa oikein, niin aikaa riittäisi kaikelle. VÄÄRIN! Se oli niin ”liian hyvää ollakseen totta”-suunnitelma, että hyvällä tuurilla kuuli itse Hra. Ajan hykertelevän selän takana. Jostain on aina nipistettävä, se on valitettava totuus. Ja sekös ahdistaa, kun ei oikeastaan haluaisi nipistää niistä kivoista jutuista. Vapaaehtoinen työttömyys alkaa kieltämättä kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta epätoivon keskellä.


Tai sitten mä olen vain aikaansaamaton vätys, joka ei osaa ottaa Näin aikataulutat elämäsi vessakäynteihin asti-mielikuvituskirjasta oppia. Ehkä vika onkin mussa, eikä kaikessa muussa. Myönnetään, vaikka se tuntuukin häviöltä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa kun langat eivät ole enää käsissä ja vaikka kyseessä onkin niin mitätön asia kuin vapaa-ajan tasapainottaminen, niin kyllähän se vähän pelottaa. Vielä enemmän pelottaa se, etten tiedä miten pääsen ulos omasta sokkelostani. Itseni niskasta kiinniottamisen sijasta tyydyn vain murjottamaan vapaa-ajan vähyydestä. 

Huijaisin, jos sanoisin, että mä olen yrittänyt kaikkea. En ole tähän mennessä vähentänyt yhtään kuormaani, koska tunnetusti minähän en tingi mistään! En voi myöskään lopettaa suihkussa käyntiä, syömistä tai nukkumista, noh, ymmärtänette miksi. On yritetty aikatauluttamista, norkoilemattomuutta, multitaskingia ja koneellista suorittamista, kaikki samalla lopputuloksella. Onko homma nyt ihan oikeasti niin, että jostain on luovuttava? Miten te oman elämänne boss ladyt teette sen kaiken?!

Onko sellaista kuin lapsettoman ruuhkavuodet? Ovatko nämä ne etkot ja kuka helvetti kutsui mut näihin pirskeisiin? Ai niin, mä itte. Helkkari!

12 kommenttia

  1. phuuh, mä niin jaan nämä ajatukset sun kanssas. voi kuule, täällä on samoja fiiliksiä harva se päivä. yritän tehä kahta työtä, kirjottaa blogia, harrastaa, viettää aikaa ystävien ja perheen kanssa, nukkua, syödä, rentoutua.. ja ai niin, tärkeimpänä kaikesta : opiskella! helkkari, pitäishän ne opinnotkin saada pakettiin. ja koska ei voi koskaan mennä sieltä mistä aita on matalin, otin vielä uuden sivuaineen. oh so smart. jos joku tietää vastaukset noihin sun kysymyksiin, otan mäkin ne ilolla vastaan. aika ei vaan riitä, ja lopulta iskee ahdistus ja sitten vaan oikeasti löytää ittensä parkumasta lattialta. tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, mutta samalla kamalaa, etten mä ole ainoa! Jaksamista sinnekin, toivottavasti opinotsi ja vapaa-aikasi ei kärsi turhan paljoa :( Näyttääpi siltä, että aikatauluttajat pitävät tiukasti kiinni ammattisalaisuuksistaan ;)

      Poista
  2. I feel you. Oon 25-vuotias, sinkku ja lapseton ja tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. Pelkään parhaillaan, että olen palaamassa loppuun. Mulla on yliopisto-opinnot, siinä sivussa vähän töitä, yhdistystoimintaa, vastuutehtäviä, harrastuksia ja kavereita. Ei meinaa riittää aika eikä mistään halua luopua. Samalla vanhemnat kyselee, että miksen halua perustaa perhettä, vaikka ne näkee, kuinka oon jatkuvasti stressaantunut. Enhän mää selviäisi perheen hoidosta, sillä joo, valitettavasti nykypäivänäkin perheen hoito kaatuisi suurimmalti osin naisen niskaan. Tälläkin hetkellä siivoan asunnosta vain välttämättömimmät ja elän sillä periaatteella, että kämppä voi olla kauheassa kunnossa kunhan oma ulkoinen olemus on siisti, niin ei ainakaan näytä siltä, että olisi kaaoksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et ole, mutta mikäli tilanne näyttää uhkaavalta, apua on onneksi saatavilla suht helposti! Ja hei, perheen perustamiseen tarvitaan kuitenkin kaksi henkilöä, joista molemmat ovat toivottavasti vastuullisia vanhempia ;) Itse olen alkanut pikkuhiljaa näkemään hyvin tasa-arvoista perhettä ympärilläni, toivottavasti ollaan liikkumassa oikeaan suuntaan sen osalta. Mutta ymmärrän kyllä, vastailen itse samoihin kysymyksiin luultavasti huomenna puolison pikkusiskon synttäreillä... Erilaistahan se elämä oli vanhempiemme aikaan, siihen on helppoa perustaa väitteet lapsiarjen helppoudesta, hah!

      Tsemppiä sinnekin. Muista kuunnella omaa kehoasi ja hiljennä vaikka väkisin. Itsensä loppuunkuluttaminen ei ole herkkua, taikka sen arvoista! :)

      Poista
  3. Kyllä kiirettä on kokoajan :D Voisi olla lisää tunteja vuorokaudessa, vaikka edes muutama! Kaksi työtä, ystävät, perhe, harrastukset jne.. :D Lisäksi rakastan nukkumista eli siihenkin menee niin paljon aikaa! Mutta oon ihan hyvä ajankäyttäjä, tosin välillä huomaan että on liian kiire ja mietin milloin se loppuu.. Sitten tajuan ettei koskaan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No älä muuta sano! Oikeesti sun kommentti oli kuin mun suusta... :D Jos ajan vaan saisi pysäytettyä nukkumisen ajaksi...

      Poista
  4. Ai ettää kuulostaa niin tutulta :D

    Omakohtasena kokemuksena voin sanoa että kyllähän sitä kaikkea jaksaakin, kunnes ei enää jaksa. Vedin täysillä monta vuotta; ekan ammatin ja sen jälkeen ekan työpaikan, uuden parisuhteen, yhteenmuuton, muuton uudelle paikkakunnalle, uudet opinnot ja siihe uuden työpaikan.. välissä oli kaikkea liikaa. Missä välissä lepäsin. En edes muista. Luulin olevani voittamaton ja pärjääväni kunhan vaan jatkan jatkan ja jatkan. Kroppahan siinä tilttas. Onneksi ei lopullisesti.

    Nykyään sydän teettää muljahteluja. Ikään kuin lyönti jäisi välistä. Jaksaminen on koetuksella koska yöunet ovat niin heikot. Heräilyjä pitkin yötä ja painajaisia. Syöminen sentää sujuu kivasti ja siinäkin mietin terveellisyyttä ja hyvinvointia. Nykyinen työni on ehdottomasti parasta mitä on, vihdoinkin oma paikka elämässä. Treenit tökkii väsymyksen ja polvikipujen takia. Parisuhde kulkee arjessa mukana. Yritän järjestää aikaa kaikkeen. Nykyään jos paahdan töissä niin viikon jälkeen olen niin väsynyt etten jaksa tehdä mitään. Lenkkeilen päivittäin kuitenkin koiran kanssa. Harmittaa olla niin saamaton nykyään. Mutta olen ymmärtänyt että ihmiset jaksaa ja pystyy eri tavalla.

    Elämän tasapaino. Se olisi niin hyvä löytää. Voin vaan sanoa ettei kannata polttaa itteään loppuu. Siitä voi joutua maksamaan useamman vuoden. Terveys on kaikkein tärkeintä. Tehkää arjessa itselle hyvinvointia lisääviä juttuja niin muutkin asiat alkavat sujua :) haalikaa sopivasti mutta älkää liikaa. Kiire nyt ei lopu mutta se onkin ihmisen keksimä. Ottakaa pieniä breikkejä kesken töiden tai opintojen. Rauhoittukaa ja vetäkää henkeä. Kyllä te kaikki pärjäätte <3



    https://aktiivinensohvaperuna.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huhhuh, kuulostaapa hurjalta! D: Niin hurjalta, että tuossahan kannattaa jo painaa jarrua terveyden vuoksi, toivottavasti oot näin tehnytkin! Tällaisina hetkinä tuntuu tosi epäoikeudenmukaiselta valittaa. Toivon sydämeni pohjalta, että löydät balanssin ja saat kaikesta kiinni <3

      Mä olen pohtinut tuota yksilöllistä jaksamista itsekin. Mulla on ystävä, oikeen tarmokas lappalainen, joka jaksaisi varmaan kääntää tän koko planeeta ylösalaisin jos niin päättäisi. Koitan aina imeä hältä energiaa, mutta vielä en ole onnistunut! Sen kyllä tiedän, että mä en ikinä kykenisi samaan, ei sitä voi kuin ihailla!

      Tasapainoa ollaan näköjään molemmat etsimässä, toivottavasti seuraavan kartan X vie lähteelle :) Vielä kerran tsemppiä ja kiitos herättelevästä kommentista <3

      Poista
    2. Ei ollut tarkoitus vertailla tai huolestuttaa. Jokaisella meistä on ne omat kompastuskivemme ja haasteemme. Ei kaikki ihmiset romahda ja osa vaan pystyy ja jaksaa paremmin :) itse lukeudun erityisherkkien piiriin ja sen ymmärtäminen avasi maailmani. Nykyään osaan pitää paremmin huolta itsestäni ja löydän omat tapani ladata akkuja. Mitää isompaa ei kuitenkaan ole sattunut, pärjään kyllä kun tunnen kroppani :) joudun vaan useamman vuoden korjailemaan stressitiloja kehosta. Mutta pikkuhiljaa hyvä tulee, kohti parempaa huomista :)

      Jokaisella meillä on oma tehtävämme. Eikä aina ole tarve vertailla saavutuksilla. Vaikka se tietynlainen tapa onkin, ikään kuin vertailla että kuka jaksaa parhaiten. Meillä kaikilla on kuitenkin omat fyysiset ja henkiset edellytykset :)

      Kiitos paljon tsempeistä! :)

      Poista
    3. Se on kyllä totta, ollaan jokainen yksilöitä :) Mä vaan huolestun turhan helposti muista tseni sijaan, hah. Kiitos vielä ja ole hyvä :) <3

      Poista
  5. Haha, kuulostaa erittäin tutulta! Täälläkin on kärsitty jo monta vuotta lapsettoman ruuhkavuosista. En ymmärrä, mihin aika oikein katoaa, mutta se on selviö, ettei työpäivän jälkeen ehdi tekemään oikein yhtään mitään. Tai ainakaan kaikkea, mitä haluaisi. Tunnit loppuu aina kesken!

    En ymmärrä, miten selvisin aikanaan samanaikaisesti opiskeluista, työnteosta, parisuhteesta, häiden järjestelyistä ja remppaprojektista hengissä :D Nyt on vain työ, mies ja harrastukset, mutta silti nämä viikot vain katoavat johonkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla oli loputtoman ajan lähde käsissä, se on löydettävä uudestaan ja jaettava kaava meille kaikille ;) Aikamoisen urakan läpi oot kyllä selvinnyt tuolloin! Tsemppiä kuitenkin nykypäivään, kerta soudetaan samassa veneessä :D

      Poista

Tutkimus: Yksi omena päivässä ei pidäkään lääkäriä loitolla. Yksi kommentti päivässä sen sijaan, pitää Sofian hyvin tyytyväisenä.

newer older Etusivu